Ensin luulin, että olis mutta ei sit vissiin ookkaan. En tiedä mitä tälle blogille tekis, jospa jätän roikkumaan. Eihän sitä tiedä vaikka jonain päivänä jotain ilmaantuisikin. Kärsin jostain kummallisesta pelosta sitä koskien että joku mut näistä löpinöistä tunnistaa. Vaikka oikeastaan nämä asiat ei kumminkaan niin suuria salaisuuksia ole.

Kaikenlaista pyörii päivittäin mielessä mutta kun ei heti pääse kirjoittamaan niin ei myöhemminkään jaksa. Jään tosi herkästi vatvomaan pieniäkin asioita, nyt esimerkiksi yksi työkaveri on koko ajan mielessä. Kyse on tosi pienistä jutuista, mutta taitaa kuulua taudinkuvaan toi "kärpäsestä härkänen"-efekti.

Olen kehittänyt itselleni toimivan, joskin ehkä hiukan kyseenalaisen selviytymisstrategian. Kun keskittyy kaikkeen muuhun paitsi itseensä, selviää. Muuten ei. Sen takia olen jättänyt vierailut Tukiasemallakin ja kaikissa masennusta käsittelevissä blogeissa. Ja kun alan kirjoittaa saatan ehkä joutua syvälle johonkin minne en halua. Kai ne jutut on kaikki käsiteltävä, mutta pliis, ei nyt. Nyt en jaksa. Eikä mulla oo varaa hautautua omiin oloihin, mies ja lapset ja työ ja kaikki vie niin perkeleesti nyt.

P.s. Keskimmäinen täytti just 3 v. Miehen vanhemmat kysyi lahjatoivetta ja sanoin että pyöräilykypärä vois alkaa oleen ajankohtainen. Eivät voineet ostaa kun oli kuulemma vähän turhan kallis ostos (luuhaavat etelänlomilla harva se kuukausi). Turha varmaan mainita, että ei tule apua eikä yhtään muutakaan sieltä suunnalta, eikä oo koskaan tullutkaan. Kunpa ei tarttis olla niin kamalan katkera koko ajan.

Tarttis tehrä jotain. Kesävaatteet ei mahdu päälle. Mulle ei sovi nämä pitkät vapaat, silloinhan on koko ajan ikäänkuin juhlaa, ja syödäänkin sen mukaan. Mitä tää tämmönen oikein on, kyllä mä ennen sain ton perseeni hinattua kävelyllekin. En enää. Ehkä siks että se on niin valtavan paljon leviämpi kuin ennen *haahahaa*.

Eronhan sanotaan olevan tehokas laihdutuskonsti, mut ku emmä millään jaksais erota tosta äijänrutkusta. Kauhee homma. Vaikka ärsyttävä se on, kulkee täällä naama norsunvitulla mutta ei vahingossakaan viitti sanoo mikä on. Ehkä se on puutteessa *virn*. Ihan oikein sille.

Tällaisen löysin:

http://vanhemmat.com/phpbb/index.php

Mää kun olen lastensuojelussa ollu töissä niin tuntuu hurjalta. Olen sitä mieltä, että turhia huostaanottopäätöksiä harvemmin tehdään, mieluummin asia on kyllä niin päin että vanhempien oikeuksia korostetaan monesti liikaakin lasten edun kustannuksella.

Kyllä näilläkin huostaanotoilla syyt on, ne keskustelussa ohitetaan ohimennen mainitsemalla. Saatana että sylettää. Jokaisella lapsella PITÄÄ olla oikeus hyvään kotiin, ja kodeissa on todennäköisesti jo ENNEN huostaanottoa ollut lapsille epäsopivat elinolot. Miettisivät sitä sen sijaan että haukutaan sijaisperheet ja viranomaiset.

Mulla on TILAAJA. Tai siis jopa kaksi. Tule heti esiin ja kerro kuka sää oot!!!

Korvissa soi se biisi "Pitää olla pikkasen pläski, pläski..." Herrajumala sentään että sain oikeen sokkihoitoo tänä iltana. Kattelin täällä töissä vanhoja valokuvia ja pelästyin. Musta oli viime kesänä otettu kuva lasten kanssa enkä ensin edes tunnistanu itteeni. Oon vuoden verran tehny tätä yötyötä ja siinä ajassa vanhentunut ainakin 10 vuotta. Ehkä osansa vie tämä pahemmaksi äitynyt masennus. Tukkakin on päin helvettiä mutta ei oo puhettakaan että kampaajalle sais aikasiks. Enhän mä saa ees sitä lääkäriaikaa varattua, kärvistelen mieluummin. Painoo on tullu vuoden aikana aika lailla, ja koko olemus on muutenkin ihan plösähtänyt. En mä kuitenkaan oo ku 30 v, ei kai mun kuuluis viä viiskymppiseltä näyttää. Kuljen vanhoissa rytkyissä naama harmaana, kun ei täällä oo mitään väliä miltä näyttää. Olkoon, emmä jaksa ressaa.

Tosta masennuksesta. Nyt kun ajattelen elämää taaksepäin on se ollu jollain lailla aina kuvioissa mukana. Apua siihen hain kuitenkin vasta tän kolmannen synnyttyä. En mä oo koskaan antanu itelleni lupaa jäädä sitä potemaan, ettenpäin on porskutettu aina vaan vaik on kuin pimeetä ollut. Lääkityksen sain reilu vuosi sitten, onnettomat 20 mg Sepramia/vrk. Alkuun siitä tuntu olevan apua mutta nyt syksyn ja varsinkin talven mittaan oon menny kyllä downdowndown. On ehkä maailman viimenen duuni masennuksesta kärsivälle tää yötyö. Onpahan aikaa pyöritellä asioita itekseen yön pimeinä tunteina ja ainainen väsymys ei varsinaisesti auta mihinkään. Lääkitys oli suunniteltu lopetettavaksi aika pian, kun pahimman yli pääsee. Aina mä vaan kiikutan reseptiä uusittavaksi ja nyt tuntuu siltä ettei tosta juuri apua ole. Että pitäis päästä neuvottelemaan muista vaihtoehdoista. Ku vaan sais soitettua.

Että tästä blogin nimi. Ei tää mitään ihmisen elämää oo.

Kun ei jaksa muutakaan tehdä niin käväisin kattelemassa blogeja. Mua lähinnä kiinnostaa ruuanlaitto-, leivonta- ja käsityöjutut mutta emmä oo mikään helevatan emotyyppi. Yksi blogilaji minkä kierrän hyyyyvin kaukaa on sellanen jonka nimessä on "äiti". Siis jumalauta. "Äiti puuhaa", "Äidin keittiössä", "Kotiäiti sitä ja kotiäiti tätä". Mitähän kertoo ihmisestä se, että lapset saatuaan siitä tulee Äiti. Eikä sitten mitään muuta. Onneks mulla on vielä nimikin.

Voi äiti *puhisee*.

Tästä aiheesta kymmenenteen. Tai siis aihepiirissä pysytellään vielä. Niin tämä kotiäitiys. Onkohan kukaan tehnyt oikein seurantatutkimusta siitä, miten sairaita ja vinoonkasvaneita aikuisia tulee niistä jotka joutuu pienenä jo hoitoon. Ja sit taas kuinka tasapainoisia näistä s*tanan kotiäitien lapsista. Mää olen ollu kouluikään asti kotona äidin kanssa, ja tällanen tuli. Ei häävi. Arvaa millasta on elää sellasen ihmisen lähipiirissä joka imettää 4-vuotiasta ja ei oo tehny päivääkään "oikeita" töitä viimeseen 10 vuoteen. Mitä siinä voi enää sanoo?